On odotusta ilmassa. Vähän eri lailla kuin aiemmin. Tavallaan sitä toivoo että vielä viikon tai kaksi saisi pieni kasvaa rauhassa mutta toisaalta taas toivon että tulis jo. Niinhän se kai aina on.
Yksi tai kaksi lisäpäivää tuo aina lisäaikaa rästihommille ja ihan varmasti sitten sairaalassa ollessani tajuan kuitenkin että jotain oleellista jäi kesken.
Ja tästä ajatuksesta huolimatta, mitään en sen suuremmin täällä edes tee mutta suunnittelen ja haluan kovasti.

Ainoa hoputtava seikka on nuo isommat lapset, jotka selvästi viihtyisivät paremmin jos äiti olisi edes puolet kykeneväisempi. Aika tylsäähän se on kun ei oikein mihinkään jaksa kävellen mennä ja auto on päivät poissa. Täällä me sitten homehdutaan kotona sisällä tai tuossa omassa pihassa.
Tämän viikon sadekelit oli tietyllä tavalla pelastus koska en potenut ihan niin huonoa omaatuntoa sisäpäivistä. Ei sinne pihalle olis oikein voinut mennäkkään.

Muutenkin annoin vähän löysää itselleni. Siirryin puolivalmiisiin ja valmiisiin ruokiin, siivoan vain sen verran kuin huvittaa ja pystyn, keskityn vähän enemmän omaan oloon ja itseeni ja jopa vähän lasten kustannuksella. Ei ainakaan stressaa ihan niin paljon. Lapset kyllä pärjää ja saa kaiken tarvittavan ja Isi ja muut saa sitten täyttää niitä tarpeita vähän reilummin. Minä ehdin sitten hetken päästä kun normaali vähän normaalimpi arki taas koittaa.

Nyt on se hetki päivästä kun talo hiljenee ja vatsa kurnii. Lapset siis nukkuu päiväunia ja minä teen jotain tai olen tekemättä mitään.

Eilen yritin jopa nukkua mutta heräsin lähes samantien nukahtamisen jälkeen siihen, että kuola valui suupielestä ja siihen loppui unet. Ei onnistunut enää... Tosi kiva.