Jengin minein on saapunut

Nyt se pienin on tullut, tosin suurimmilla mitoilla kuin kukaan meistä muista.

Täällä ollaan ja tutustutaan sairaalassa. Sokerihankaluuksia ja välillä on vähän kylmät oltavat joten jännäillään pääseekö huomenna jo kotiin vai joutuuko olemaan pidempään. Kotona meitä tarvitaan jo mutta ehtii ainakin levätä vähän lisää jos lisäpäiviä määrätään.

Yli 20 tuntia tasaista varoittelua kunnes poika päätti että eiköhän kokeilut ole jo kokeiltu ja aletaan tosi toimiin. Sitten se etenikin rytinällä, niin etten meinannut perässä pysyä ja jälkeen päin oli vähän hassu olo, ennen kuin tapahtumat alkoi päässä taas jäsentyä.

4268g painavaa ja 53cm pitkää, punertavahiuksista poikaa saimme odotella ja nyt hän on täällä.

40+1

Niin se vaan aika vierähtää ja synnytys lähenee. Parasta puuhaa ikinä! Tämä kolmas kerta jää tosiaan mitä suurimmalla todennäköisyydellä viimeiseksi joten siitä on otettava kaikki ilo irti. Toivon suuresti että kaikki sujuisi mahdollisimman hyvin. Sen verran onnekas olen, että kaksi aiempaa kertaa on pikkujuttuja lukuunottamatta olleet erittäin hyviä kokemuksia.

Vielä viikko sitten olin sitä mieltä että tämä menee varmaan aika samalla kaavalla kuin tyttären synnytys viimeksi. Yksi varoitussupistus edellisenä iltana ja aamulla herätessä alkoi säännölliset supistukset. Synnytys kesti kaikkiaan 16,5 tuntia ja jostain syystä se ei ollut yhtään liikaa.
Nyt on ollut niitä harkka supistuksia ihan samaan tyyliin jo viikolta 10 asti ja meno niiden kanssa yltynyt vaan loppua kohden mutta mukaan on tullut satunnaisia supistuksia pienen jomottelun kanssa. Sitä ei viimeksi ollut. Se sai miettimään asiaa ihan uudelta kantilta ja olenkin jo vähän sitä mieltä, että kyllä tämä nopeammin etenee käynnistyessään. Kunhan ei vaan liian nopeasti!
Matkaa sairaalalle on n. 60 km ja lapsetkin pitäisi saada hoitoon tai hoitaja tänne meille kotiin ennen sitä. Enkä haluaisi että koko synnytys hujahtaa ohi silmien, vaan haluaisin pysyä kaikkien eri vaiheiden mukana ja tunnustella oloa.
Painaa asioita mieleen.
Muistella niitä sitten tulevaisuudessa.

Ensi viikolla viimeistään.

Sitruunaa

Voi kun olikin kaksi ihanaa löytöä samalla kauppareissulla. Jostain syystä sattui olemaan joku ihmeellinen mielihalu raikkaaseen ihan mihin vaan. Mehua olin jo yhdellä kyläreissulla joskus maistanut ja sillä kokemuksella uskalsin ostaa, muuten jäisi mehukatti hyllyyn. En ollut koko mehua muistanut kunnes se nyt monen viikon jälkeen sattui silmiin kaupassa.
Sitruunainen bulgarianjugurtti oli juurikin niin sopivan hyvää, että jos ei laskettuaika kolkuttelisi jo tällä viikolla niin ai että sitä tulisi syötyä varmaan koko raskausaika.
Voisi tämä raskauskin saada oman makuvillityksensä kun sitä ei ole sen kummemmin ollut. Aiemmilla kerroilla kuvioissa oli kinkkusalaatti, mansikkatäytekakku ja suklaa.

Mitähän ihania reseptejä täältä blogimaailmasta pian löytyy tuon jugurtin innoittamana.
En malta odottaa! Vinkkejä otetaan vastaan :)

Ja lainakamerakin on saatu sen oman hukkuneen korvaajaksi. Saa sitten tuoreesta perheenjäsenestä heti kuvia.

On odotusta ilmassa. Vähän eri lailla kuin aiemmin. Tavallaan sitä toivoo että vielä viikon tai kaksi saisi pieni kasvaa rauhassa mutta toisaalta taas toivon että tulis jo. Niinhän se kai aina on.
Yksi tai kaksi lisäpäivää tuo aina lisäaikaa rästihommille ja ihan varmasti sitten sairaalassa ollessani tajuan kuitenkin että jotain oleellista jäi kesken.
Ja tästä ajatuksesta huolimatta, mitään en sen suuremmin täällä edes tee mutta suunnittelen ja haluan kovasti.

Ainoa hoputtava seikka on nuo isommat lapset, jotka selvästi viihtyisivät paremmin jos äiti olisi edes puolet kykeneväisempi. Aika tylsäähän se on kun ei oikein mihinkään jaksa kävellen mennä ja auto on päivät poissa. Täällä me sitten homehdutaan kotona sisällä tai tuossa omassa pihassa.
Tämän viikon sadekelit oli tietyllä tavalla pelastus koska en potenut ihan niin huonoa omaatuntoa sisäpäivistä. Ei sinne pihalle olis oikein voinut mennäkkään.

Muutenkin annoin vähän löysää itselleni. Siirryin puolivalmiisiin ja valmiisiin ruokiin, siivoan vain sen verran kuin huvittaa ja pystyn, keskityn vähän enemmän omaan oloon ja itseeni ja jopa vähän lasten kustannuksella. Ei ainakaan stressaa ihan niin paljon. Lapset kyllä pärjää ja saa kaiken tarvittavan ja Isi ja muut saa sitten täyttää niitä tarpeita vähän reilummin. Minä ehdin sitten hetken päästä kun normaali vähän normaalimpi arki taas koittaa.

Nyt on se hetki päivästä kun talo hiljenee ja vatsa kurnii. Lapset siis nukkuu päiväunia ja minä teen jotain tai olen tekemättä mitään.

Eilen yritin jopa nukkua mutta heräsin lähes samantien nukahtamisen jälkeen siihen, että kuola valui suupielestä ja siihen loppui unet. Ei onnistunut enää... Tosi kiva.