Minein mini on jo 2 kuukautta. Hymyilee, höhöttelee, pötköttelee hetkittäin jo vatsallaan pää pystyssä. Pituutta tulee niin että hirvittää. Taitaa tästä mineimmästä tulla kuitenkin se maxi.
Vatsaa väänsi monta viikkoa, kunnes mulle tyypilliseen tapaan unohdin päivittäiset tippahetket esikoisen synttäritohinassa. D-vitamiinit tuli relatippojen yhteydessä. Joka ilta oli tunnin-parin iltaväännöt ja -itkut ja minä kiltisti hieroin vatsaa ja kannoin.
Maitohommatkin hoidettiin tanssiaskelin, valssi oli aika tehokas.
Synttäriviikonlopun sunnuntaina katselin epäuskoisena kelloa illalla n. klo 20. Jätkänpätkä nukahti. Nukahti siihen tyyliin että nyt ei valveilla olla ennen aamua. Vähän kummalliselta tuntui, että joka iltaiset huutelut oli huutelematta ja napero umpi unessa. Ensin kävi mielessä että kyllä ne tipat varmaan auttaa, kunnes tajusin että enhän mä oo kolmeen päivään antanu koko tippoja!
Siitä se ajatus sitten lähti ja sen päivän jälkeen ei sen suurempia vääntöjä ole ollut. Kerrankin jotain hyötyä siitä että mä en vaan muista.
Ja siinä samassa kun ehdin huomata kuinka "iso" esikoinen jo on, huomaan pikkumimmin aloittelevan niitä kolttosia mistä isoveli on jo lähes päässyt eroon. Silmistä loistaa ajatus 'perässä tullaan!' ja äiti huokaa.
Tällä kerralla osaan kuitenkin jo varautua. Tällä kerralla multa löytyy jo vähän keinoja ja kikkoja.
Antaa tulla vaan! :)
