Kortta kekoon

Kyllä se nyt on niin että tässä huushollissa otetaan ihan lupauksen muodossa käytäntöön kasvisruokapäivä. Jos joka viikko ei kivaa kasvisruokaa satu eteen, niin sitten tuplataan seuraavalla viikolla. Taitaa olla jokaisen velvollisuus vähän katsella sinne peiliin ja unohtaa ajatus, ettei yksi ihminen mihinkään voi vaikuttaa. Jos minä opetan omille lapsilleni kasvisruokien lisäämisen sinne arkiruokien joukkoon, opettavat he sen mahdollisille lapsilleen ja siitä se sitten pikkuhiljaa leviää. Jos taas annan esimerkin siitä ettei yksilö voi valinnoillaan sen kummemmin vaikuttaa, ei myöskään lapseni usko siihen ja toisenlainen lumipallo on laitettu pyörimään.

Tämä sen ajatuksen sai vihdoin toteutumaan.

Niitä päiviä...

Tämä on yksi niistä päivistä, joista selvittyään voi aidosti huokaista.
Mies myöhästyi bussista. Kysyi varovasti meidän suunnitelmia päivälle ja jo silloin tiesin että autoahan se on vailla. Minkäs sille voi, pakkohan minun oli autostua "luopua".
Olen koko syksyn käynyt lasten kanssa neuvolareissut kävellen ja sisulla niistä on selvitty melko näppärästi. Nyt olin jo viikkoa aiemmin ehtinyt nautiskella ajatuksesta, että käymme vain nopeasti neuvolassa autolla hurauttaen ja tulemme kotiin syömään. Lapset menee päiväunille, minä nukun hetken tai teen jotain ihan rauhassa. Ei ihan. Nyt olemme neuvolassa samaan aikaan kuin ruokaa pitäisi alkaa laittaa. Tulemme neuvolasta kotiin niin että vähintään kaksi kolmesta nukkuu päiväuniaan matkalla. Lounas viivästyy, unet häiriintyy, minulle tulee melko varmasti hikikiukku ja kaikki on vähän sekaisin.
En osaa yhtään järjestää tätä päivää mielessäni niin ettei siitä tulisi katastrofi. Jo pelkkä lounaan toteuttaminen tuottaa harmaita hiuksia. Ei edes pikareissu kaupan kautta auta, koska kauppa on ihan eri suunnassa. Neuvola-aikaakaan ei voi oikein siirtää kun sitä on jo melkein kahdella viikolla siirretty. Äh, paras kaivaa taas se Sisu jostain ja odottaa sitä hetkeä kun voi huokaista.