Ihmisen ihanuus

Kuvat on otettu pohjoisella Tyynellämerellä sijaitsevalla Midwayn saarella. Lähimmälle mantereelle on tuhansia kilometrejä. Meressä kelluu ihmisten sinne heittämiä jätteitä, etenkin muovin paloja, joita albatrossit luulevat ruuaksi ja syöttävät poikasilleen.
Linnut on dokumentoitu sellaisina kuin Jordan on ne löytänyt, koskematta lintuihin tai muovin palasiin. 

Midway: Message from the Gyre

Aivastus

'On refleksi, jossa tapahtuu nopea uloshengitys. Yleisimmin aivastuksen laukaisee nenän limakalvojen  ärsytys esimerkiksi pölyn vuoksi. Aivastuksessa ulos pakenevan ilman nopeus on noin 120 km/h. Ennätys mitatuista koetilanteessa on 167 km/h.' Lähde: wikipedia


Eli semmosta täällä. Oliskohan tämä nyt jo seitsemäs aamu, kun pöpöjen kanssa herätään. Minein haki jo päivystyksestä antibiootit, lääkärin sanojen mukaan, vähän varmuuden vuoksi, kun aavistuksen korvat punoitti. Onneksi haettiin. Pari päivää siitä alkoi korvat oireilla kunnolla. Se on sitten meidän lapsien ensimmäinen korvatulehdus. Pitkään menikin että se riesaksi saatiin. Minä oon niistä kärsinyt 7 kuisesta 9 vuotiaaksi joka ikinen vuosi. Sen tähden vähän pelolla odottanutkin että koska se alkaa. 


Sisällä olo alkaa näkyä ja tuntua. Toivottavasti jo perjantaina päästään normaaliin arkeen takaisin. Olis meinaan melko kivat kelit ulkoilla.


Eli siinähän ne tuli. Vallalla olevat asiat. Flunssa ja valo. Flunssa pois ja valoa lisää, kiitos.

Melko hieno kuva, vai mitä? Täältä

Hoploppista

Ai että, voi että. Olo on enemmän kuin väsynyt. Mieli sitäkin parempi.
Lapset nukkuu varmaan sikeimmistä unista sikeintä tänä yönä. Oltiin melkein kolme tuntia sisäleikkipuistossa tänään. Pois ei olisi huvittanut lähteä ollenkaan. Kiitos tästä päivästä kuuluu ystävälle. Ystävälle joka eilen soitti ja ilmoitti tämän päivän reissusta lähes valmiin suunnitelman kanssa. Minun tehtäväksi jäi pakata lapset autoon ja ajaa.

Minä istuin teemuki käsissä, minein sylissä, samalla kun kaksi ihanaa vaan hoiti kaiken ympärillä. Lapset riisuttiin ja puettiin. Lapset leikitettiin ja syötettiin. Äitikin sai käydä hetken leikkimässä ja kiipeilemässä. Laskemassa mäkeä. Minein mini oli innoissaan ja ihmeissään. Minulle ei olisi varmaan tullut vielä pitkään aikaan mieleenkään suunnata naapurikaupunkiin asti remuamaan. Hyvä että joku muu ajattelee meidän puolesta.

Paluumatkalla juteltiin ja laulettiin ettei uni tule autossa. Isoin mini kyseli että josko huomenna mentäis uudestaan. Sovittiin että joskus mennään. Perään tuli kysymys: 'onko huomenna joskus?'
Tais olla kivaa.

Syventymisiä

Sain ystävänpäiväkortin. Esikoiselta. Oli äidin mielestä hurjan söpö ja toi mieleen myyrässä seikkailevat linnut. Meillä on keittiössä kalenterin ja lehtitelineen ohella taidenäyttely, jossa esitellään pienten taiteilijoiden ihka ensimmäisiä, yleensä kerhossa luotuja teoksia. Liitutauluun saa kuka vaan piirtää inspiraation yllättäessä.

Anteeksi surkea kuvanlaatu. Kamerana läppärin kamera. Ihan tosi.

Ystävänpäivä ja muut spesiaalipäivät on siitä hyviä että kyseisen päivän kohdalla tulee mietittyä vähän syvemmin juuri niiden ihmisten olemassaoloa omassa elämässä. Tokihan äidit, isät ja ystävät ovat tärkeitä ihan joka päivä mutta tekee hyvää muistella heitä joskus ihan kunnolla.


Kiitos teille ihanille ystäville siis, jotka minun elämääni kevennätte tavalla ja toisella.

Pureskele kunnolla

Eräässä blogissa vieraillessani, tuli mieleen taas jälleen kerran, kuinka helposti aikuinen ihminen ajelehtii läpi elämän niin hurjassa kiireessä, että ohi menee ihania asioita tosta noin vaan.

Just niitä asioita, joista tämän elämän pitäisi koostua. Sen sijaan, että käydään töissä ja tehdään rahaa, että saadaan sitä elämän sisältöä vaikka kaupoista ja matkailusta.

Aika kotiäitinä on saanut mut tykkäämään maailmasta lapsen silmin niin paljon, että jo valmiiksi ärsyttää se tavalliseen aikuisten maailmaan lähteminen. Kun kiireellä mennään töihin-tarhaan-kouluun ja kotiinpäin tultaessa kiireellä ruokaa-kauppaa-harrasteita. Missähän välissä sitä sitten ehtii enää TUTKIA maailmaa ja miettiä noita juttuja? Missä välissä ehtii enää maistella noita ihania uusia asioita joita eteen tulee? Menee koko touhu hotkimiseksi :) 

Toivon totisesti, että osaan hypätä hetkeen, nauttia pienistä jutuista ja keskittyä olennaiseen lasten tyylillä ja aikuisen kokemuksella.

Täytyy pureskella ja maistella. Ihan kaikkea. Kohdata haasteet mielenkiinnolla. Ei niin että ne tuntuu hankalalta jo etukäteen. 

Kuinka moni meistä oppisi polkemaan pyörällä aikuisen asenteella?

Kortta kekoon

Kyllä se nyt on niin että tässä huushollissa otetaan ihan lupauksen muodossa käytäntöön kasvisruokapäivä. Jos joka viikko ei kivaa kasvisruokaa satu eteen, niin sitten tuplataan seuraavalla viikolla. Taitaa olla jokaisen velvollisuus vähän katsella sinne peiliin ja unohtaa ajatus, ettei yksi ihminen mihinkään voi vaikuttaa. Jos minä opetan omille lapsilleni kasvisruokien lisäämisen sinne arkiruokien joukkoon, opettavat he sen mahdollisille lapsilleen ja siitä se sitten pikkuhiljaa leviää. Jos taas annan esimerkin siitä ettei yksilö voi valinnoillaan sen kummemmin vaikuttaa, ei myöskään lapseni usko siihen ja toisenlainen lumipallo on laitettu pyörimään.

Tämä sen ajatuksen sai vihdoin toteutumaan.

Niitä päiviä...

Tämä on yksi niistä päivistä, joista selvittyään voi aidosti huokaista.
Mies myöhästyi bussista. Kysyi varovasti meidän suunnitelmia päivälle ja jo silloin tiesin että autoahan se on vailla. Minkäs sille voi, pakkohan minun oli autostua "luopua".
Olen koko syksyn käynyt lasten kanssa neuvolareissut kävellen ja sisulla niistä on selvitty melko näppärästi. Nyt olin jo viikkoa aiemmin ehtinyt nautiskella ajatuksesta, että käymme vain nopeasti neuvolassa autolla hurauttaen ja tulemme kotiin syömään. Lapset menee päiväunille, minä nukun hetken tai teen jotain ihan rauhassa. Ei ihan. Nyt olemme neuvolassa samaan aikaan kuin ruokaa pitäisi alkaa laittaa. Tulemme neuvolasta kotiin niin että vähintään kaksi kolmesta nukkuu päiväuniaan matkalla. Lounas viivästyy, unet häiriintyy, minulle tulee melko varmasti hikikiukku ja kaikki on vähän sekaisin.
En osaa yhtään järjestää tätä päivää mielessäni niin ettei siitä tulisi katastrofi. Jo pelkkä lounaan toteuttaminen tuottaa harmaita hiuksia. Ei edes pikareissu kaupan kautta auta, koska kauppa on ihan eri suunnassa. Neuvola-aikaakaan ei voi oikein siirtää kun sitä on jo melkein kahdella viikolla siirretty. Äh, paras kaivaa taas se Sisu jostain ja odottaa sitä hetkeä kun voi huokaista.